Kalenteri täyttyy - siis olen

[C-vitamiinia ja flavonoideja näppärässä pakkauksessa]

Viikko sitten kalenteri näytti tyhjältä ja aikaa tuntui olevan paljon; ehtiihän tässä vaikka mitä ennen syyskuuta.  Maanantaina oleminen sai suunnan ja kalenteri sisältöä.
 
Kesällä aika pysähtyi hetkeksi. Joskus näin käy kun olemisella ei ole intentiota. Ihminen on perusluonteeltaan tekevä ja teolla on aina tarkoitus. Tekeminen tai oleminen ilman tarkoitusta on yllättävän vaikeaa. 'Nyt vain olen' on sekin tietoista tekemistä, 'vain olemista'.

Kokemus ajan suhteellisuudesta syntyy teon suunnan tuttuudesta. Lapsena aika kuluu hitaasti, koska elämänkokemus ei ole opettanut, miten kuukaudet seuraavat toisiaan siten, että joka kuukaudella on omat määrätyt tekemisensä. Loppuvuosi tuntuu olevan lähellä, koska pilkomme elokuun ja joulukuun välisen ajan määriteltyihin tekemisiin. Aloitetaan opetus, opetetaan, arvioidaan. Pidetään pikkujouluja ja syödään jouluateria. Sitten onkin uusi vuosi.  Lapsena syksy tuntui pitkältä, koska mentiin kouluun ja sitten oltiin koulussa, viikot seurasivat samanlaisina toistensa perässä.

Ajan pysähtyminen vaatii sen, että suuntautunut tekeminen pysähtyy.   

Kymmenvuotiaana vietin kesäviikkoja mummolassa. Kuuntelin Muhoksen kirjaston kasettikirjoja korvalappustereoilla. Agatha Christien Eikä yksikään pelastuneen kohdalla stereoiden patterit alkoivat loppua. Lukijan ääni madaltui ja hidastui, ajattelin sen olevan dramaturginen tehokeino. Jännitys tiivistyi, kun kirja eteni. Kun kirjassa oli jäljellä enää kolme ihmistä, stereot pysähtyivät kokonaan. Tarina katkesi. Loppuratkaisu roikkui ilmassa. Silloin pysähtyi aika. En voinut tehdä mitään muuta, olin niin tarinassa kiinni. Mutta tarinakaan ei edennyt.  Koko illan aika todella mateli eteenpäin, kun odottelin kirjaston aukeamista.

Tänä kesänä luin. Varsin leppoisa tekemisen suunta. Upottava tuoli, porottava aurinko ja teltan varjo. Mielenkiintoinen kirja, jossa kuvailtiin, kuinka kylmänä talvipäivänä pariisilaisella  vinttihuoneistolla mandariini maistui makealta. Nostin silmät kirjasta ja huomasin katselevani mustaherukkapensasta alaviistosta. Näin paljon marjoja. Nappasin niitä suuhun ja luin. Sitten vain napsin marjoja.

Ihmisen suhde mustaherukkapensaaseen on utilitaristinen. Se tuottaa hyötyä, joka jakaantuu niin horisontaalisesti, useammalle, kuin vertikaalisesti, pitkälle ajanjaksolle. Marjojen nostelu omaan suuhun oli sellaista päämäärätöntä epätekemistä, että se riitti pysäyttämään ajan.

Vain hetkeksi, mutta se virkisti.

#nuoruutenipariisissa #hemingway #ajansuhteellisuus

Mekkait käytiin Oulaisissa

 

Oulaisissa on aina mukava käydä.

Jotkut asiat ei muutu. Pihoilta löytyy paljon mattojentamppaustelineitä, pensasaitoja ei niinkään. Joko oulaistelaiset ovat aktiivisia siivoajia, jotka eivät naapureita pelkää. Tai sitten kaupunkia on rakennettu paljon silloin, kun pihoihin piirrettiin tamppaustelineet mutta ei aitoja. Veikkaan jälkimmäistä. Kaupunkisuunnittelu näkyy vuosikymmeniä!

(Kyseessä voi tosin olla laajempikin ilmiö arjen rutiinien muuttumisesta. Mattojen tamppaus vaatii jämäkän siivousrutiinin. Helsingin Sanomien jutun mukaan se on hallussa entistä harvemmalla).

Oulainen kasvoi aina vuoteen 1995, jolloin siellä oli 8 444 asukasta. Loppuvuodesta tosin kaksi vähemmän kuin alkuvuodesta, minä ja Antti muutimme Vantaalle.

22 vuotta, mikä sitten on muuttunut?

Ärrän kulmaa ei enää ole. Ärrän vieressä sijainnutta kangaskauppaa ei ole myöskään. Kangaskauppa palveli aikoinaan hyvin meitä yläasteella käsityön valinneita. Erityisen aikuismaiselta tuntui asioida liikkeessä kesken koulupäivän. Yhtenä talvena kässäntunnilla tosin vain neulottiin. Opettaja luki ryhmälle Anne Frankin päiväkirjaa ja kirjan edetessä loppua kohti koko luokka itki. Kirja oli meidän valitsema ja Hilkka Hyytiseltä viehättävä perinne lukea ääneen. Nykyisin puhuttaisiin ilmiöpohjaisesta oppiaineiden rajat ylittävästä oppimisesta. Ellei sitten pragmaattisesti oppimisen kokemuksellisuudesta.

Neulomiseen liittyy yksi nykyinen paikallinen helmi, lankakauppa Vilukko. Entisestä Pyhäjokiseudun painotalosta löytyy kasmiria, angoraa, villaa ja silkkiä ja pellavaa. Puuvillaa ja pellavaa. Bambua. Helmenharmaata. Roosanpunaista. Valmiiksi lankaan värjättyjä kuvioita.

Jos Seitsemän veljestä maitokaupan hyllyltä on kuin tien pientareen maitohorsma, Vilukon langat ovat englantilainen hyvinhoidettu ruusutarha.

Vilukossa kannattaa vierailla aina. Toinen vakiovierailun kohde on Häggman, Heku. Nyt sitä pitää entinen luokkakaveri Pauliina Nikula. Americanoa saa heti aamusta. Mainitsemisen arvoinen yksityiskohta; Korsosta ei sitä saa aamulla eikä illalla. Ja kroisantit on hyviä, ei liian rasvaisia. Suosittelen.

Hekun naapurin historiallisin vaatekauppa, Ojan Vaatehuone, lopetti viime vuonna. Nyt paikalla on kirppis. Kuvaava esimerkki vähittäiskaupan haasteista; vaatekauppa kaupungin keskustassa korvautuu kirppiksellä. Vaatekaupassa katteet voivat olla suuria, mutta toiminnan pitäminen kannattavana silti vaikeaa. Vaatteiden hinnoittelussa myyntihinta ei määräydy ostohinnan perusteella. Jokainen kirppismyyjäkin on törmännyt tähän. Milloin paita on halpa ja milloin siitä saa peri euroa; riippuu ajasta, paikasta, säästä ja pöydälle sattuneesta ostajasta. Meijän kirppiksen myyjien hinnoittelussa oli paikoitellen isokin katevaraus. Toisaalta, eläinlääkärin lääkintäsetti sadan vuoden takaa 50 €. Vähän vai paljon?

Oulaisten asukasluku on laskenut sitten huippuvuoden 1995. Huolimatta pontevasta synnytyssalitaistelusta ja merkittävästä uudesta työllistäjästä, Lehto OYstä. Lehto, valtatie, rautatie, Oulaskangas, ammattikorkeakoulu; näiden varassa kohti maakuntauudistusta.

Lycka till, kuten Rossi-Pekka opetti.

Aina on mukava käydä.