perjantai 18. elokuuta 2017

Kalenteri täyttyy - siis olen

[C-vitamiinia ja flavonoideja näppärässä pakkauksessa]

Viikko sitten kalenteri näytti tyhjältä ja aikaa tuntui olevan paljon; ehtiihän tässä vaikka mitä ennen syyskuuta.  Maanantaina oleminen sai suunnan ja kalenteri sisältöä.
 
Kesällä aika pysähtyi hetkeksi. Joskus näin käy kun olemisella ei ole intentiota. Ihminen on perusluonteeltaan tekevä ja teolla on aina tarkoitus. Tekeminen tai oleminen ilman tarkoitusta on yllättävän vaikeaa. 'Nyt vain olen' on sekin tietoista tekemistä, 'vain olemista'.

Kokemus ajan suhteellisuudesta syntyy teon suunnan tuttuudesta. Lapsena aika kuluu hitaasti, koska elämänkokemus ei ole opettanut, miten kuukaudet seuraavat toisiaan siten, että joka kuukaudella on omat määrätyt tekemisensä. Loppuvuosi tuntuu olevan lähellä, koska pilkomme elokuun ja joulukuun välisen ajan määriteltyihin tekemisiin. Aloitetaan opetus, opetetaan, arvioidaan. Pidetään pikkujouluja ja syödään jouluateria. Sitten onkin uusi vuosi.  Lapsena syksy tuntui pitkältä, koska mentiin kouluun ja sitten oltiin koulussa, viikot seurasivat samanlaisina toistensa perässä.

Ajan pysähtyminen vaatii sen, että suuntautunut tekeminen pysähtyy.   

Kymmenvuotiaana vietin kesäviikkoja mummolassa. Kuuntelin Muhoksen kirjaston kasettikirjoja korvalappustereoilla. Agatha Christien Eikä yksikään pelastuneen kohdalla stereoiden patterit alkoivat loppua. Lukijan ääni madaltui ja hidastui, ajattelin sen olevan dramaturginen tehokeino. Jännitys tiivistyi, kun kirja eteni. Kun kirjassa oli jäljellä enää kolme ihmistä, stereot pysähtyivät kokonaan. Tarina katkesi. Loppuratkaisu roikkui ilmassa. Silloin pysähtyi aika. En voinut tehdä mitään muuta, olin niin tarinassa kiinni. Mutta tarinakaan ei edennyt.  Koko illan aika todella mateli eteenpäin, kun odottelin kirjaston aukeamista.

Tänä kesänä luin. Varsin leppoisa tekemisen suunta. Upottava tuoli, porottava aurinko ja teltan varjo. Mielenkiintoinen kirja, jossa kuvailtiin, kuinka kylmänä talvipäivänä pariisilaisella  vinttihuoneistolla mandariini maistui makealta. Nostin silmät kirjasta ja huomasin katselevani mustaherukkapensasta alaviistosta. Näin paljon marjoja. Nappasin niitä suuhun ja luin. Sitten vain napsin marjoja.

Ihmisen suhde mustaherukkapensaaseen on utilitaristinen. Se tuottaa hyötyä, joka jakaantuu niin horisontaalisesti, useammalle, kuin vertikaalisesti, pitkälle ajanjaksolle. Marjojen nostelu omaan suuhun oli sellaista päämäärätöntä epätekemistä, että se riitti pysäyttämään ajan.

Vain hetkeksi, mutta se virkisti.

#nuoruutenipariisissa #hemingway #ajansuhteellisuus

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti